The art of Juha Vuorma Galleries Comics Info Store CV Facebook Instagram contact



Miasma 47 - 2020.
Teksti: Seppo Rautio

JOHTOTÄHTENÄ ELOHOPEA

HAASTATTELUSSA SARJAKUVAPIIRTÄJÄ-TAIDEMAALARI JUHA VUORMA


Varjoja, virnistyksiä, makaaberia huumoria, kuolemaa ja kauneutta. Monenmoisia viistosta kulmasta valaistuja tummia elementtejä löytyy Juha Vuorman sarjakuvista ja maalauksista. Nyt selvitämme, mitä miettii nuo teokset luonut ihmisolento

Haastateltavan herran taidetta on ollut nähtävillä pääasiassa sarjakuvina-albumeina ja lehtien sivuilla – sekä maalauksia levynkansina, ja varsin harvoin tauluina näyttelyissä. Vuorma kertoo julkaisukanavien vakiintumisesta:

– Sarjakuvia olen saanut julkaistua monessa muodossa, koska olen tehnyt monenlaista tavaraa: sekä sanomalehtisarjakuvaa että lyhyitä ja pitkiä tarinoita, ja monen tyylistä genreltään. Maalaamisen osalta taas tajusin paikallisen näyttelytoiminnan hiukan ongelmalliseksi jo ensimmäisen näyttelyni myötä. Oli selvää, että oikea kohdeyleisö ei löydy sitä kautta. Viitekehyksen tunteva kriittinen ja tarkkanäköinen yleisö kun on tärkeä osa kuvantekoa tekijän kehittymisen kannalta. Olisin ehkä ollut liemessä maalaarina, ellei undergroundmetallisysteemi olisi lähtenyt käyntiin aika lailla synkronisesti samoihin aikoihin, kun maalaushommani alkoi hiljalleen kehittyä vakavaksi.

– Suomessa ensimmäinen kansimaalaukseni julkaistiin jo 80-luvun lopussa, mutta kansainvälisesti homma lähti käyntiin kunnolla 90- luvun puolivälistä alkaen, kun pieniä ug-levylafkoja alkoi olla jo paljon ja olin löytänyt tyylin, joka herätti mielenkiintoa ympäriinsä. Levynkansimaalaukseni alkoivat silloin levitä kansainvälisesti ja ne selvästi kiinnostivat ihmisiä.

Tuolloin ei teoksiaan pystynyt noin vain heittämään tietoverkon kautta saataville toiselle puolelle maailmaa.
– Vaati työtä, aikaa ja vaivaa ylittää julkaisukynnys ympäri maailmaa uudestaan ja uudestaan. Tavallaan olin aikoinani jonkin sortin pioneeri ja yksinäinen susi pohjoisessa Suomessa dark art - maalausteni kanssa. Jouduin etsimään julkaisukanavani ja yleisöni itse, täysin uusia kanavia käyttäen. Kun homma lähti käyntiin, minulle oli aika selvää että paikalliset gallerianäyttelyt ja muut pysyisivät minulle toissijaisena asiana, vaikka osallistuinkin joskus näyttelyihin.

Nykyisin taiteen julkaisukanavat ovat muokkautuneet toisenlaisiksi. Vuorma puntaroi:
– Esimerkiksi kioskisarjakuvalehtiä, jotka julkaisisivat muutaman sivun tarinoita ei enää ole, ikävä kyllä. Kansitaiteen puolella taas internetin myötä taiteilijatungos on valtava, ja digitaalinen taide on vallannut alaa. Ratkaisuni on ollut mennä syvemmälle alakulttuurin liejuun, ja olen yhä löytänyt tuoreita yhtyeitä, jotka ovat halunneet käyttää taidettani sen verran, että julkaisutahti ei ole pysähdellyt. Näyttelyille saattaisi olla nykyisin hiukan otollisempi ilmapiiri kuin joskus muinoin, mutta ainakin vielä kansitaide on ollut prioriteetti.

Vuorma ei innostu ajatuksesta, että hänellä olisi jokin tietty sanoma, jota hän yrittäisi taiteensa kautta välittää.
– Jos olisi jokin niin selkeästi määriteltävä sanoma, että sen voisin tiiviisti ilmaista sanoin, niin minulle kyllä riittäisi, että sanoa pamauttaisin sen ja sillä sipuli – kuvat olisivat turhia. Joten kuvio on paljon epämääräisempi. "Virallisessa" taiteessahan (akateemisessa taiteessa, nykytaiteessa, apurahataiteessa) taiteilijoilla on yleensä jokin selkeästi sanoin määritelty sanoma tai teoria, usein joko keksittyihin tai todellisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuva missio, josta puhuva taiteilija on esillä enemmän kuin teokset, teokset ovat toissijaisia. Omat lähtökohtani ovat erilaiset, maalauksen on toimittava yksin – ilman selityksiä, ilman että katsoja tietää, kuka sen on tehnyt tai mitä tekijä ehkä väittää sanomakseen. Tämähän on vaatimus myös levynkansitaiteessa, se on siksikin mielekäs julkaisukanava minulle.

Vuorma kertoo, että kun maalausta alkaa tehdä, teoksen sisin ajatus on siinä vaiheessa aina hämärän peitossa:
– Alkemistisin termein johtotähtenä on elohopea – eläväinen mielenkiinto, joka hakee jotain edellä pakenevaa kohdetta. Tavallaan hakeudun työstövaiheessa sisäänpäin. Sillä, mitä sisältä löytyy, voi sitten kyllä hyvinkin olla ilmenemismuoto ulkopuolellakin, as above so below. Olen joskus sanonut, että töitteni syvin sanoma on esoteerista tietoa, sisäpiirin tietoa, ja minä en välttämättä kuulu siihen sisäpiiriin.
Tuo kaikki tosin koskee vain sitä osaa tuotantoani, jossa on jokin taiteellinen lataus, olen tehnyt monenlaista vuosien varrella. Esimerkiksi jollain Myrkky-lehteen tekemilläni törkyhuumorisarjakuvilla ei välttämättä ole kovin mystisiä syvyyksiä luodattu. Sarjakuvissa nyt voi muutenkin kommentoida kaikenlaista aika suoraankin, mutta niissäkin pääsuunta on usein kohti jotain, jota en välttämättä tajua täysin.

Äärimetalli ja serbialainen turbo folk

Ennen levynkannen maalaamista on bändin musiikin oltava Vuormalle tuttua.
– Jos on kyse tilaustyöstä, useimmiten yhtye itse on päättänyt, että juuri minä olen oikea heppu kuvittamaan heidän musiikkiaan, silloin ollaan aika suurella varmuudella samalla taajuudella heti. Aina kyllä käytännössä kuuntelen yhtyeen musiikkia ennen kuin teen yhtään mitään.

Hyvin usein homma toimii niin päin, että bändi ilmoittaa haluavansa jonkin aikaisemmin valmistuneen maalauksen uuden julkaisunsa kansikuvaksi.
– Joskus olen miettinyt, että olisi helpompaa, jos olisi tehnyt kaikki maalaukset kaiken varalta mittasuhteiltaan kansikuviksi sopiviksi, kun monesti yhtyeet ovat halunneet vanhoja vaaka- tai pystysuuntaisia maalauksiani käyttöönsä.

Taiteilija miettii itseensä vaikutuksen tehneitä levynkansia:
– Bongasin teini-iässä ensimmäisenä Frank Frazettan Molly Hatchet -kannet. Myöhemmin tietty Giger Celtic Frostin kannessa. Joe Petagno ja Kris Verwimp ovat hyviä kansimaalareita, molempien jälki on sopivassa suhteessa sekä hallittu että rosoinen. Kristian Wåhlin ja Paolo Girardi ovat myös hyviä omissa tyyleissään. Omituisimpia suosikkejani ovat kahden ensimmäisen Riot-levyn täysin kummalliset kannet, niitä on jossain listattu maailman huonoimpia metallilevyjen kansia etsiessäkin. Sopivat ne sillekin listalle, kieltämättä.

Millaiset levynkannet sitten tympäisevät?
– Seuraan lähinnä maalauksia ja piirroksia levyjen kansissa, en levynkansitaidetta kokonaisuutena, graafisena suunnitteluna. Maalatuissa kansissa ehkä hiukan panee vastaan nykyään teknisesti täydelliset wacom-maalaukset, siis digitaaliset maalaukset, joissa jokainen yksityiskohta on hinkattu viimeisen päälle. Makuasia, minusta tyylissä on oltava hiukan – tai hiukan enemmän – tilaa hengittää. Ja sitä on oltava just oikeassa paikassa, se tila on katsojan omalle mielikuvitukselle varattu. Kyllä wacomillakin saa sellaista jälkeä aikaan, kyse ei siis ole käytetystä tekniikasta vaan tyylistä.

Vuorma on siis ajautunut tekemään metallilevyjen kansia, mutta tietoista musiikkigenren rajausta hän ei ole tehnyt.
– En ole koskaan asettanut vaatimuksia musiikkityylille, jotta tekisin kansikuvan. Metallimusiikkiin vaan on hioutunut kestävä perinne – sanotaanko evoluution kautta – joka pitkälti suosii mytologiaan, symbolismiin, okkultismiin, kauhuun ja fantasiaan pohjautuvaa kuvataidetta kansikuvissa. Kun se on juuri se tyyli mitä paljolti teen, niin sieltähän ne yhteistyökumppanit luonnostaan löytyvät, varsinkin kun itse kuuntelen metallia ja skene on tuttu.
– Olen kyllä kuvittanut kansia myös metalligeneren ulkopuolelle, mutta ne ovat yksittäistapauksia, kuten electropop-yhtye Fortification 55. Nyt jokin aika sitten tein myös maalauksen eräälle suomalaiselle kitara ja mies -trubaduurille. Ja Metuja-yhtyeelle olen tehnyt kaksi kantta, tuskin sitäkään metalliyhtyeeksi luokitellaan.

Metallimusiikkia mies kertoo kuuntelevansa laajalla skaalalla vanhasta hard rockista moderniin äärimetalliin.
– Kuuntelen sekä underground- että mainstream-kamaa. Metallin jälkeen valikoivasti rockmusiikkia yleensä. Jotkut americana/country/folk-artistit toimivat myös. Suomalaisesta musiikista yksittäisiä suosikkeja löytyy monesta genrestä. Sitten on joitain oudompia kausittaisia kiinnostuksen kohteita, olen juuri nyt tutustunut serbialaiseen turbo folkiin ja Balkanin alueen pop-folkmusiikkiin muutenkin. Kieli viehättää minua laulettuna. En ymmärrä sanaakaan, ja se on tärkeää tässä tapauksessa. Laulu toimii kuin instrumentti, kun sanoja ei ymmärrä eikä siten tulkitse. Mielenkiinto näihin biiseihin voisi vähentyä, jos ymmärtäisi.

Entäpä sarjakuvat – stripeistä graafisiin romaaneihin – tuleeko luettua aktiivisesti?
– Itse en perusta graphic novel/kuvallinen romaani -nimityksistä yrityksinä korottaa sarjakuvan asemaa kirjallisuuden suuntaan. Sarjakuva on sarjakuvaa, toteaa Vuorma aluksi ja jatkaa:
– Lukeminen on kausittaista, välillä voi lopahtaa mielenkiinto. Just nyt olen lukenut aika aktiivisesti sekä ulkomailta että Suomesta. Suomessahan tehdään nykyään paljon sarjakuvaa, paljon tekijöitä, hyvä juttu sinänsä. Mutta koska sarjakuvasta tehtiin jossain vaiheessa ”virallista taidetta”, jotta se saatiin julkisen rahoituksen piiriin, sarjakuva romahti Suomessa osin samaan laariin kuin muu ns. nykytaide, jonka muotoa ja sanomaa hallitaan pitkälti ylhäältäpäin kulttuurieliitin rahoituksilla, kokonaisuutta ohjataan heidän haluamaansa suuntaan. Hyvä juttu sille osalle tekijöistä, joka asiasta hyötyy, taidesarjakuvapoppoolle lähinnä, mutta jossain mielessä myös huono. Jotain elävää ja vapaata myös katosi roskakulttuurin tai populaarikulttuurin statuksen kadotessa, sikäli jos moista statusta on ollut.
– Voihan toki katsoa, että moinen kehitys on ollut väistämätöntä, koska sarjakuva olisi tuskin muuten selviytynyt hengissä kovin kaksisesti. Sanomalehtisarjakuva ja huumorisarjakuva yleensä on tietysti eri asia, taidebyrokraattien rautanyrkki ohjaa lähinnä sarjakuvan muita muotoja. Onneksi myös sen kuvion ulkopuolelta ponnistavaa uutta tuotantoa löytyy jonkin verran koko ajan.

Vuorma kuvailee itseään sarjakuvantekijänä ”vaikeasti sulatettavaksi tapaukseksi”.
– Osa tuotannostani karkailee säännöllisesti kielletyille alueille, liian tummille vesille. Jo ensimmäinen albumini 90-luvulla vilahti satanismihysterian aikaan kameran edessä satanismilla pelottelevassa televisiodokumentissa, jossa mainittiin myös "satanistiset sarjakuvat", joiden kautta kai sitten ajautuu pimeyteen ja väkivaltaan Myös RAIVOTAR-albumista Vuorma muistaa nähneensä nettikeskustelussa paheksuvia vivahteita jo ennen teoksen julkaisua. Mutta jotta pysytään positiivisen innoituksen puolella, kysyn, onko Vuorma saanut sarjakuviinsa inspiraatiota graafisessa mielessä tai juonen ja yleisen tunnelman kannalta joistain tietyistä elokuvista.
– En löydä suoria linkkejä elokuviin, varmaan suosikit silti jotenkin vaikuttavat. Yleinen tunnelma lähinnä, ei niinkään suoraan graafisesti. Graafiset inspiraatiot tulevat enemmän saman genren sisältä, siis toisilta kuvan- ja sarjakuvantekijöiltä.

Myöskään kirjallisuuden puolelta ei selkeää suoraa vaikuttajaa löydy.
– Vaikea nimetä. Kertomakirjallisuudessa minulle kolahtaa eniten aika realistinen tyyli, en juurikaan lue kauhua tai fantasiaa ja vastaavaa, vaikka sen henkinen tavara toimii minulle parhaiten kuvataiteissa.

Jääräpäistä kaivamista

Seuraavaksi katsaus Vuorman piirtoteknisiin menetelmiin:
– Sarjakuvakertomuksissa on oltava ensin käsikirjoitus, sen perusteella suunnittelen sivujakoa ja ruutujakoa. Sitten luonnokset, ainakin kaksi lyijykynäluonnosversiota joka sivusta, ensin karkea luonnos, sitten tarkempi. Tussaus viimeisen luonnoksen perusteella. Sanomalehtistrippi menee samaan tyyliin, parin luonnosvaiheen jälkeen tussaus. Tavallinen kopiopaperi kelpaa muissa vaiheissa mutta tussauksessa saatan käyttää jotain tiheäpintaisempaa paperia.

– Käytän Pilot Lettering Pen -kyniä, sivellintä, sivellinkynää sekä erilaisia tussiteriä. Ohuessa viivassa käytän halpoja kuitukärkikyniä, piirtäjä luettelee.
Teknisen tarkkuuden huippuunsa hiominen ei kuitenkaan ole hänelle tärkeää.
– Olen tuuminut, että sarjakuvissa viivani ja jälkeni saa olla hiukan kuin Dead Moon -yhtyeen edesmenneen kitaristin Fred Colen kitarasoundi. Itse soundi aika lo-fi-osastoa, sopivasti hallitsematon särö, mutta se sointukuvio mitä soundi muodostaa silti selkeästi toimiva ja perinteestä omilleen ponnistava.

Piirtämisen aika ja paikka ovat vakiintuneet.
– Sen verran paljon erilaista kynää, tilpehööriä ja muuta työvälinettä tarvitsee, että työskentelen aina kotona, työpöytäni ääressä jossa vermeet ovat kädenulottuvilla. Ilta ja yö ovat parasta aikaa työlle. Maalaamisessa tosin päivänvalo on toivottavaa, keinovalo on minulle hiukan ongelmallinen värien kanssa.
Vuorma kertoo usein kuuntelevansa musiikkia piirtämisen ja maalaamisen taustalla, toisaalta monesti hiljaisuus on paras tausta.
– Jos maalaan tai piirrän tilauksesta kuvaa jollekin yhtyeelle, niin usein saatan kuunnella nimenomaan sitä yhtyettä, se ei tosin ole välttämätöntä tai sääntö.

Oluen hörppiminen sen sijaan ei kuulu tämän homman oheen.
– Alkoholijuomat eivät oikein istu työskentelyyn, se tapa on jo tullut aikoinaan testattua, ja huono puoli on että ote katoaa aika pian. Ja jos tajuaa lopettaa työn kun ote katoaa, työskentelysessio jää turhan lyhyeksi. Jos taas ei lopeta, menee hutiloinniksi humalassa.

Entä itse taiteenteko nautintona, oletko koukussa piirtämiseen ja maalaamiseen?
– Sellaisia kausiakin joskus on, että en tee viikolla tai useampiin viikkoihin mitään muuta kuin yhden viikoittaisen sarjakuvastripin, jonka toimittamiseen julkaistavaksi olen sitoutunut. Pakon edessä siis taukoa, jos ei yksinkertaisesti jaksa ja ideat ovat lopussa. Mutta kyllä jokin vuoden mittainen tauko olisi varmaan jo liikaa – mielenkiinto vetää kuitenkin kuvien pariin.

Taiteilija myöntää, että tietyllä vaikeasti määriteltävällä tavalla piirtäminen ja maalaaminen on myös kuluttavaa.
– Nimenomaan silloin kun kuviin tai sarjakuviin liittyy taiteellinen lataus tai jos tiedän, että jokin taso on saavutettava, vaikka se taso olisi vain itse asettamani. Levynkansitöihin liittyy aina tietty kamppailu, että löydän sen lopullisen jujun, joka tekee kuvasta valmiin ja minun teoksekseni tunnistettavan. En ole välttämättä teknisesti taitavimpia tekijöitä enkä luonnonlahjakkuus, mutta osaan kaivaa jääräpäisesti kunnes isken suoneen, niin sanotusti. Se kaivaminen voi käydä voimille ja sen jälkeen voi tuntua, että vittu nyt kun tästä selvisin kunnialla, niin en maalaa kyllä ihan heti mitään.
– Pitkät sarjakuvateokset ovat kuluttavia myös, eikä niiden työstäminen ja julkaisu pienellä levikillään ole millään muotoa järjellistä tai kannattavaa muuten kuin henkilökohtaisena taiteellisena projektina. Yksittäinen sarjakuvastrippi taas käy ihan käsityöstä ja sen piirtäminen harjoituksesta – mutta vain jos ideoita mistä piirtää on valmiina odottamassa.

Autio maisema ja yksinäisyys

Monella alalla digitaalisuus on nykyisin päivän sana.
– Monet tekevät nykyään sekä maalaukset että sarjakuvat alusta loppuun täysin digitaalisesti. Niin pitkälle en ole itse ollut kiinnostunut menemään. Sarjakuvissa olen pysynyt aivan täysin tussi ja paperi -tyylissä. Värikuvittamisessakin mielellään yhä useimmiten teen kaiken kokonaan alusta loppuun vanhaan tyyliin "analogisesti" pyrkien siihen, ettei koneella tarvitsisi hinkata enää mitään. Mutta olen toki tutustunut myös digitaaliseen puoleen ja opiskellut digitaalisen maalauksen ominaisuuksia, ja käyttänytkin tekniikkaa apuna tarvittaessa. Lähinnä mahdolliset korjaukset tai pyydetyt viimehetken muutokset kansimaalauksiin voin lisätä digitaalisesti.

– Ammattimaisesti toimiville kaupallisille kuvittajille digitaalinen kuvantekeminen on tietysti elinehto, se nopeuttaa ja helpottaa prosessia, kun jokainen työtunti maksaa. Omat ug-touhuni taas katson jääräpäisesti itselleni ennen kaikkea taiteelliseksi projektiksi, joten aikaa ja vaivaa voin siksi halutessani käyttää. Digimaalauskin on toki kiehtova ala, Wacomin piirtonäyttöjä kiinnostaisi testata piirtopöydän lisäksi, mutta ovat aivan liian hintavia minulle. Ja pärjäilen pitkälti vanhoin työkaluin, ei niin tarvetta mittavalle digilaitteistolle.

Kaiken nykyaikaisen visuaalisen bittikuvavirran keskellä voi joskus olla hyvästä tyhjentää pää luonnon aistimuksilla, joissa ei ole mitään ihmisen tekemää. Vuorma on samaa mieltä.
– Olen sanotaanko metsäläisten sukua, maaseudulta kotoisin, joten ei ole kovin suuria vaikeuksia ajoittain irrottautua ja painua hiukan syrjempään. Paitsi keskitalvella, kun ei pääse, koko ajan pimeä ja metri lunta. Suosikkimetsiäni ovat kosteahkopohjaiset tiheät vanhat havumetsät, joissa maastossa on sammalpeitettä ja oksisto muodostaa kattomaisen suojan, jonka läpi aurinko vain osin pääsee paistamaan. Tätä efektiä on selvästi jäljitelty vanhoissa keskiaikaisissa suurissa kirkoissa, katedraaleissa, kaarevissa katoissa valoaukkoineen ja lasimaalauksineen. Kun on kokenut ja nähnyt sen alkuperäisen, niin ne jäljitelmät eivät niin paljon kiinnosta.

Olen pannut merkille monissa Vuorman sarjakuvien ruuduissa ilmeneviä piirteitä: maiseman autiutta ja kahden ihmisen kohtaamista hiljaisuudessa – ikään kuin westernien yksinäisen ratsastajan teema yhdistyisi suomalaisen erämaan tunnelmaan.
– Vaistomaisia tarinakuvioita. Joskus mietin itsekriittisesti, että olenko siinä koittanut luistaa piirtämästä monimutkaisia taustoja tai kovin monia ihmisiä, mutta ei, muuta siinä on taustalla. Hahmot osin arkkityyppisiä, kahden ihmisen kohtaaminen voi kuvata symbolisesti joko jonkinlaista polariteettia tai konfliktia tai symbioosia. Autio maisema kuvannee jotain myös, ehkä ihmisen pohjimmaista yksinäisyyttä. Tulkita voi monella tapaa, piirtäjä pohdiskelee ja jatkaa:
– Western-viittaus kysymyksessä on osuva, western on genrenä minusta hioutunut kuvaamaan mielenmaisemia ja arkkityyppisiä ilmiöitä psyyken sisällä, ei niinkään konkreettisia tapahtumia tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, se on vain pintaa. Jotain sinne viittaavaa ilmenee omissa jutuissani. Western-kulisseja olen käyttänyt sarjakuvissani usein, mutta minulla kulissit usein repeilevät suosiolla ja takaa pursuaa jotain muuta.

Sarjakuvan kitara, basso ja rummut

Sarjakuvissa mustavalkoinen tussipiirros on Vuormalle ”se oma juttu”.
– Alun perin värit olivat myös kokonaan out of the question, kun julkaisin ensimmäiset sarjakuvat omakustanteena – väripainatus valtavan paljon kalliimpaa. Olen kylläkin sittemmin julkaissut väreissäkin pari teosta lasten sarjakuvaa ja myös lyhyempiä maalattuja sarjakuvia. Jos viivapiirroksiin pohjautuvia sarjakuviani haluttaisiin jossain julkaista värillisinä, niin saisi ne joku muukin minun puolestani värittää, olisi ihan mielenkiintoista nähdä lopputulos.

– Realistisessa/figuratiivisessa tyylissä värit eivät välttämättä aina toimi minulle lukijanakaan. Tuntuu, että niillä voi joskus olla jotenkin sarjakuvakerrontaa pysäyttävä vaikutus, nykivä efekti. Sujuvassa sivussa lukijalle tulee sarjakuvaruudusta jo aavistus seuraavasta, tarina kulkee. Mustavalkoisena homma toimii siihen tyyliin paremmin.

Tietyllä tapaa vaativin formaatti sarjakuvantekijälle on simppeli mustavalkoinen sivu, jolla on kolme ruuturiviä.
– Mitään fuskaamisen, turhan koristelun tai ylimääräisen kikkailun mahdollisuutta ei ole, mutta jos sen hallitsee, sillä pystyy ilmaisemaan tehokkaasti valtavan paljon enemmän kuin voisi luulla. Se on ikään kuin sarjakuvan kitara-basso-rummut-systeemi, jos verrataan orkesterin toimivimman yksinkertaisen instrumenttikokoonpanon muotoutumiseen.

Vuorma on tehnyt myös texasilaisen ”gothabillyä” soittavan Ghoultown-yhtyeen DRINK WITH THE LIVING DEAD -kappaleen musiikkivideon kuvituksen.
– Sitä ennen olin jo tuttu Ghoultownin kitaristi-laulaja Lylen [Blackburn] kanssa. Olin muistaakseni tehnyt yhtyeelle ainakin FISTFUL OF DEMONS -julistemaalauksen [biisi levyltä GIVE 'EM MORE ROPE (2002)], yhden takakansimaalauksen ja jotain pienempää. Kun huomasin yhtyeen levittävän viestiä, että se etsii kuvittajaa videolle, tein vaaditun näytekuvan, jonka pohjalta Ghoultown sitten valitsi minut hommaan. Olisiko vuoden aikana syntyneet ne kuvat hiljalleen muutama satsi kerrallaan, en muista tarkalleen enää aikaa. Tein kuvat Lylen käsikirjoituksen pohjalta, hänen kanssaan kaikki yhteistyö aina ollut sujuvaa. Ohjaaja Laume Conroy työsti kaikki animaatioon liittyvät jutut ja kasasi videon, minun osuuteni oli tehdä kuvat.
– Videolle ei odotettu mitään kummempaa näkyvyyttä, se tehtiin aika ug-henkiseen tyyliin, joten suurta uutisointia ei videon julkaisuun liittynyt. Silti se lähti jossain vaiheessa leviämään hurjasti. Nyt sitä on katsottu Youtubessa kai jotain 10 miljoonaa kertaa, yli kuusi miljoonaa Ghoultownin oman kanavan kautta ja loput muista latauksista.
(edit: vuonna 2021 luku on jo lähempänä 20 miljoonaa...)

Vuorman ja Miasman polut ovat kohdanneet ennenkin. Miasman numerossa 4/2006, jolloin lehteä jaettiin vielä Lehtipisteen kautta, on Vuorman tekemä kansikuva. Taiteilija muistelee:
– En nyt muista, kenen kanssa kuvasta sovittiin, mutta itse maalaus oli minulla jo valmiina. Muistaakseni jouduin sitä kuitenkin hiukan jatkamaan tai muokkaamaan lehden kannen pystyformaattiin sopivaksi. Kuvan julkaisuoikeuksia vastaan pyysin jatkotilausta Miasmaan säästyäkseni irtonumerojen ostamiselta, kun olin innokas lehden lukija. Näin sovittiin, ja siitä tulikin pitkä tilaus, Lehtipistejakelun loppuun asti. Lehdet ovat tallessa ja olen hankkinut nämä uuden zineformaatin lehdet myös, kuulun yhä lukijoihin.

Sehän on oikea meininki! Näihin tunnelmiin on hyvä päättää haastattelu ja kiittää miestä kattavista ja mielenkiintoisista vastauksista. Toivotamme teräviä kyniä ja lennokkaita pensselinvetoja myös jatkossa.


Miasma 47 - 2020.
Teksti: Seppo Rautio